Viime aikoina ystäväpiirissäni on ollut eroja enemmän ja vähemmän. On erottu sulassa sovussa, todettu ettei tämä enää toimi. On todettu liiton olevan kaveripohjalla. On erottu toisen osapuolen halusta. Jolloin ero on voinut tulla toiselle osapuolelle todellisena yllätyksenä. Toinen vain ilmoittaa tämä oli nyt tässä, ilman ennakkovaroitusta tai muutakaan syytä. On erottu pettämisen johdosta kun avioliitossa on ollut pysyvästi kolmas osapuoli.
Erot, ne eivät koskaan ole helppoja, mutta ne kuuluvat elämään.
Me kaikki käyttäydymme eron kohdatessa eri tavoin. Toiset lamaantuvat, toiset itkevät ja ovat surullisia. Toiset taas uppoutuvat suruunsa liiankin syvälle. Uppoutuvat niin, etteivät löydä tietään ulos ahdingosta. Jotkut juhlivat tai ovat muuten aktiivisia, ettei vain tarvitse ajatella asiaa, siirtävät asian käsittelyä hamaan tulevaisuuteen.
Oma eroni olikin aika mielenkiintoinen. Käyttäytymiseni yllätti minutkin. Ensin se jäätävä kylmyys mikä valtasi minut. Sen jälkeen suuri suru. Kolmantena täydellisen sekaisin oleva raivopää, joka purki kaiken vihan ja tuskan hyvinkin näyttävästi. Olin raivokas tulta syöksevä lohikäärme, joka murskasi kaikki pienetkin sovintoyritykset antamatta minkäänlaista mahdollisuutta päästä yhteisymmärrykseen yhdessäkään asiassa. Sillä tiellä olen tavallaan vieläkin. Kun minut suututtaa, olen todella pitkävihainen. En unohda koskaan. En anna anteeksi koskaan. Pystyn tervehtimään ja olemaan asiallinen. Muuhun en pysty. Toisaalta eihän minun tarvitsekaan.
Omassa suvussani on ollut myös draamaa. Äitini sisko menehtyi vuosia, vuosia sitten mustasukkaisuuden ja väkivallan seurauksena, putoamalla laivan kannelta mereen. Itse en ole onneksi koskaan kokenut väkivaltaa suhteissani. Enkä sellaista edes hyväksykään. En naiselta, en mieheltä. Minusta pelkurit ja heikon itsetunnon omaavat henkilöt käyttävät fyysistä väkivaltaa. Samaan kastiin kuuluvat henkisen väkivallan kannattajat.
Tiedän myös suhteita, joissa on jätetty avioeropaperi pöydälle ja se on lojunut siinä useita kuukausia, odottaen jomman kumman osapuolen päätöstä, päätöstä jota ei ole tullut ja avioliitto jatkuu kuin jatkuukin. Mutta onko viisasta olla puhumatta asiasta? Tai jäädä liittoon omaisuuden tai lasten tähden? Kuulemani ja näkemäni perusteella näitä on yllättävän paljon.
Miksi hukata oma elämä? Luopua omista haluista ja toiveista toisen tai toisten vuoksi? Luulisi, ettei se ole kenenkään kannalta hyvä asia. Elää valheessa. Helppo sanoa! Myönnän itse kuuluvani tähän ryhmään joka hukkasi elämästään vuosia kieltäytymällä ymmärtämästä asioiden oikeaa laitaa.
Käyttäydymme jokainen omalla tavallamme haastavissa tilanteissa. Itse muistan kuinka ex-mieheni jäi kiinni valehtelusta ihan omaa tyhmyyttään. Hän jätti sähköpostin auki Tabin näytölle. Matka ystävien kanssa bileisiin Ruotsiin olikin matka Tanskaan yhdessä toisen naisen kanssa (toki bileisiin he menivät yhdessä). Parasta tässä oli, että hän kielsi koko asian ja yritti sälyttää syyn minun niskoilleni. Olin kuulema stalkkeri, joka ilman lupaa tutkii toisen tietoja ja ties mitä. Muistan kuinka vatsanpohjassani tuntui ilkeä muljaisu. Olin jo niin pitkään peitellyt tunteitani, että en oikeastaan edes sen suuremmin järkyttynyt. Olin jo kauan alitajunnassani tiennyt asioiden oikean laidan, mutta en myöntänyt sitä itselleni. Vaistonnut ja tavallaan tiennyt, että on toinen ja minulle valehdellaan päin naamaa. Ja voi kuinka niitä valheita tulikaan. Eikä tämä pettäminen ollut edes ainoa kerta.
Jännittävän asiassa tekeekin se, että miesten maailmassa kuvitellaan, kuinka helppo on peittää valheen jäljet. Eihän kukaan nainen voi jättää ymmärtämättä, että jotain on tekeillä, jos miehellä on kavereiden kanssa äkillinen ”palaveri” kiireellisestä asiasta. Tähän palaveriin laitetaan partavettä, kammataan hiukset kuntoon ja pukeudutaan siisteihin vaatteisiin. Lähtiessä vielä huikataan; älä odota, voi mennä kauan. Samaan aikaan viestejä tulvii ja mies joka inhoaa tekstiviestejä, onkin äkkiä viestien suurkuluttaja. Hah!
Tämäkin nainen (Biologi tms..biker piireissä liikkuva) oli saatu uskomaan ties mitä.. Nämäkin viestit luin! Ihan kaikki! Miksi? No, viestit olivat ikäänkuin tarjottimella, joten en voinut sivuuttaa. Kuten luin melkein kaikki viestit tältä uudelta naiselta, Sielunkumppanilta ja henkisen hyvinvoinnin tuojalta. Viestit, jotka johtivat lopulliseen eroomme.
Minun exäni oli silloin (en tiedä nyt) tunteita pakoileva ja ongelmista aina muita syyttävä henkilö. Hänellä oli myös taipumus kadota päiviksi, ilmoittamatta mitään itsestään. Siihenkin turtui ja jos rehellinen olen, oikein toivoin välillä, että hän lähtee eikä tule takaisin. Niinhän siinä sitten kävi, toive toteutui!
Meidänhän piti myös tehdä lomamatka yhdessä. Alkoi tulla erilaisia tekosyitä ja täydellinen katoaminen, taas! Alitajunnassani tiesin, että tämä oli nyt tässä, vaikka en sitä ääneen sanonutkaan! Soitin äidilleni ja kerroin tilanteen. Kysyin voisiko hän tulla kissa vahdiksi, lähtisimme poikani kanssa Barcelonaan. Sanoin pakanneeni tyypin tavarat jätesäkkeihin ja ne ovat eteisessä, jos hän sattuu tulemaan paikan päälle. Pyysin myös ettei hän kertoisi minne lähdimme.
Tiesin siinä hetkessä avioliittomme olevan ohi. Tiesin sen sillä hetkellä kun päätin, etten pilaa lomaani yhden idiootin takia.
Meillä oli mahtava loma poikani kanssa. Tavallaan olin myös ylpeä itsestäni. Tein sen. Yksi silta oli rikottu. Lähdin matkalle ja tavallaan näytin, että voin elää omaa elämääni. Se myös taisi olla suuri yllätys exälleni. Ainakin hänen käyttäytymisestään päätellen. Miksi sitten kirjoitan erostani vaikka siitä on jo monta vuotta? Asiat näkee hieman eri tavalla nykyään ja ymmärtää oman käyttäytymisensä paremmin.
Mitä sitten tulee elämääni nyt? Olen jättänyt deittailut taka-alalle. Tuli kirjaimellisesti deittailu ähky! Kyllästyin siihen, että kaikki perustui ja perustuu aina seksiin. Siihen, etten ole muuta kuin seksi! Ei, älä ymmärrä väärin. Seksi on mahtava asia ja viimeisen neljän vuoden aikana olenkin revitellyt todella kunnolla ja uskaliaasti. Herättänyt henkiin sen kadonneen seksuaalisen puoleni, löytänyt tieni takaisin itseeni (jos niin voi sanoa).
Onhan se todella mahtavaa jos herättää niin kuumia tunteita niin monessa miehessä kuin olen herättänyt. Tietyllä tavalla siihen jäi myös koukkuun. En edes halunnut muuta kuin olla kuuman kiinnostuksen kohde ja tuntea sen jännittävän kihelmöivän tunteen, sen minkä aina kohtasi uuden ja uuden ja uuden miehen kanssa. Hetken. Sitten tuli STOP! (Kuten aiemmin olen kirjoittanutkin, oli tietysti niitäkin miehiä, joista olisin voinut kiinnostua syvemminkin. Mutta … )
Tapasin Tinderissä muutama vuosi sitten ulkomaalaisen suomessa asuvan miehen. Ikää reilusti alle 40 v. Viestittelimme jonkin verran, hän vaikutti ihan mukavalta tyypiltä. Hän puhui englantia. Jossain vaiheessa minulle kuitenkin tuli tunne, että ei. En oikein pääse kiinni tämän miehen ajatusmaailmaan ja jokin outo voima sanoi minulle, EI! Jossain vaiheessa hän sitten löysi minut Instagramista ja laittoi viestiä. Jatkoimme viestittelyä ja keskustelimme myös puhelimessa. Sanoin hänelle, että en halua suhdetta hänen kanssaan. Ystäviä voimme olla ja hän vaikuttaa ihan kivalta. Sanoin myös, että koska englanti ei ole äidinkieleni en ilmaise itseäni niin hyvin, joten voi tulla väärinkäsityksiä ja se on turhauttavaa.
Hän jatkoi sinnikkäästi ”kaverilinjalla” ja olisi halunnut tavata, sellaista rentoa chillaamista ilman sitoutumista. Jostain syystä alitajuntani sanoi kokoajan ei. Hän myös aina välillä ”kuumeni” kieltäviin vastauksiini ja sanoi minun olevan ongelmainen ja kuulema aina työnsin häntä pois.
No, taas meni pitkä tovi, kunnes hän laittoi viestiä. Keskustelimme niitä näitä ja vihdoin lupauduin kahville. Tämä tapahtui viime keväänä. Kävimme kahvilla. Ei muuta. Nyt syksyllä viestittely taas vilkastui ja hän kyseli aikatauluani. Lupauduin kahville ennen töihin menoa, tosin peruin sen, koska tuli muuta. No, jatkoimme ystävä linjalla viestittelyä tai ainakin niin luulin.
Eilen hän sitten näytti todellisen minänsä. Kuumaverisyys purkautui. Hän kyseli taas aikatauluani ja halusi treffeille, koska kanssani oli niin luontevaa olla ja ei, hän ei halunnut mitään suhdetta vaan mukavaa rentoa chillailua. Olin eilen ärsyyntyneellä tuulella ja kysyin miksi haluat tavata? Johon hän, että hän on väsynyt toistamaan itseään miksi ja miksi. Hän on väsynyt anelemaan ”kavereiltaan” tapaamista. Samantien hän kirjoitti; OMG olisit heti sanonut, että haluat minulta VAIN seksiä. En olisi tuhlannut aikaani sinuun! Olin, että what the fuck?
Vastasin hänelle, että en ole koskaan halunnut kanssasi seksiä enkä tule haluamaan!!! Hän suuttui ja katosi. En myöskään koe häntä varsinaisesti ystäväkseni, ystäväkseni kenen kanssa viettäisin aikaani. Ei. Ne pienet hälytyskellot päässäni olivat oikeassa. Mielenkiintoista tässä on se, että hän kuitenkin lähetteli suukkoja minulle ja kyseli koska voi suudella minua! Tekevätkö ystävät niin?
Toivotan hänelle kaikkea hyvää ja nyt kun ajattelen, niin ehkä olen ihan liian turhan ystävällinen kaikille kohtaamilleni ihmisille, oli se kohtaaminen livenä tai sosiaalisessa mediassa. En varmasti joutuisi näihin tilanteisiin jos en ajattelisi, että kaikkia ihmisiä pitää kohdella hyvin. Pitänee muuttaa käytäntöä. Tai perustaa maksulliset sivut, joissa miehet voivat toteuttaa itseään ja minä olen ystävällinen maksua vastaan! Pitäisikö?
Läheisyys, niin siitä tietysti jää paitsi, mutta kaikkeen varmasti tottuu. Ja onhan minulla ihana pehmeä karvapalloni Sissi, jota voi halailla, kun tulee valtava läheisyyden kaipuu. Päätin siis olla yksin. En jaksa aloittaa taas alusta. Olkoon! Naisena ja erityisesi minun ikäisenäni, uuden ihmisen – miehen – kohtaaminen on yllättävän vaikeaa.
❤️
Kuvat ja teksti; ©Satu Tapola, https://kisulandia.wordpress.com/
Yhteydenotot; satu.kisulandia@gmail.com
KISULANDIA 