Olen ollut kaikkea muuta kuin aktiivinen blogin suhteen. Anteeksi siitä. Yksinkertaisesti ei ole jäänyt aikaa harrastuksille. Ei kirjoittamiselle tai maalaamiselle. Työvuoroni ovat aika uuvuttavia. Tähän vielä yhteensä 2h / päivä työmatkoja päälle. Vapaapäivät helmi – maaliskuussa ovat menneet pojan muuttoa tehdessä. Olen siivonnut ja pakannut Lahdessa ja täällä Helsingissä puolestaan purkanut laatikoita ja siivonnut. Hankalaksi tämän tekee se, että emme tainneet päästä kuin pari kertaa yhdessä tekemään näitä asioista, juurikin työvuorojeni vuoksi. Joten ei vain ole ollut aikaa yhtään mihinkään muuhun. Vapaakin on ollut periaatteessa työtä.
Muutto on onneksi nyt hoidettu ja ihan pieniä yksityiskohtia tekemättä.
Nyt on taas aikaa itselle ja yritänkin löytää sisäisen taiteilijani taas takaisin. Jostain pitäisi myös keksiä inspiraatio kuntoiluun. Läskit huutaa apua ja reisilihakset haluaa voimaa. Motivaatio vaan kaiken suhteen on täysin kateissa. Töihin – kotiin – töihin – kotiin… siinä se on. Ei oikein innosta mikään. Olen aikaisemminkin kirjoittanut (räväkästi) ikääntymisestä ja minulla tosiaan on järkyttävä ikäkriisi. Ihan kauhea. Enkä tarkoita nyt ulkoisia ikääntymisen merkkejä (vaikka nekin sucks), vaan sitä tosiasiaa, että elämää edessä on paljon, paljon vähemmän kuin elettyä elämää. Se tunne, että on vanha (vuosissa). Se piste mihin on päässyt tai joutunut, kaikki ne virheet mitä on tehnyt ja miten ne vaikuttavat tähän hetkeen. Ahdistaa. Missä mun elämä on?
Kävin jäykkäkouristusrokotuksessa työterveyteni yksikössä jokin aika sitten. Hoitaja oli mukava, mutta yllätti minut täysin puhumalla minkä ikäisenä rokotus kannattaa seuraavan kerran ottaa ja kuinka tehostetta pitää pitää yllä jatkossa kun on eläkkeellä. Kun on 65 vuotias ja pääsee eläkkeelle, tehoste suositellaan pistettävän kahden vuoden välein. (Tietääköhän kukaan tätä?) Hän toisteli eläkettä sen verran tiheään, että reagoin siihen hyvinkin voimakkaasti; Hyi hitto! Miten kuulostaa kamalalta sanoin. Mä nyt en ole ihan lähivuosina jäämässä eläkkeelle enkä moneen, moneen, moneen vuoteen. Ja tuijotin hoitajaa tiukasti, katseeni kysyi; vittuiletko sä mulle???? Näytänkö mä sun mielestä eläkeläiseltä? What??? Hoitaja ilmeisesti tajusi puhuneensa liikaa, koska hän yritti muotoilla lauseitaan uudelleen. Luultavasti hän odotti itse eläkkeelle pääsyä ja oletti, että kaikki muutkin haluaa olla vanhoja ja ”päästä” eläkkeelle.
Kuten huomaat, ikä on minulle arka paikka. En koskaan ole kokenut mitään tällaista, olen yleensä naureskellut jos joku on sanonut olevansa ikäkriisissä. Ikähän on vain numeroita, se on se sisäinen tunne mikä ratkaisee. Mitä tulee eläkkeeseen, niin eläke taas kuulostaa kuolemalta. Haudalta. Sairauksilta. (Apua nyt joku loukkaantuu)!
Seuraavat tulevat pyöreät vuodet ahdistavat, ne tuntuvat painajaismaisilta. Huonolta kauhuelokuvalta. No ei sen puoleen, en pidä juhlia, synttäreitä siis. En näe mitään syytä miksi vanhuutta tai ikääntymistä pitää juhlia. (lause saattaa nyt herättää paheksuntaa)!
Miksi sitten en? Varmaan kolkkaisin jokaisen joka aloittaisi juhlapuheen; niin sinäkin olet nyt päässyt xx -ikään! Sinäkään et ole enää nuori! Niin se vanhuus sinutkin tavoitti. Ei, Ei, Ei! Vittu ei. Mielummin lähden matkalle poikani kanssa tai menen ravintolaan syömään hyvää ruokaa hyvässä seurassa tai hautaudun peiton alle viikoksi. Ilman, että minun pitää kuunnella kommentteja tai puheita siitä kuinka vanha olen.
(Olen muuten miettinyt -lue -> katsellut liikaa sarjoja- , että minun olisi pitänyt syntyä toiseen maahan, johonkin mafia sukuun. Olisin todella hyvä Rouva Mafioso, Big Boss! Sen verran ärhäkkä minusta on tullut)!
Huomaan tarkkailevani ihmisiä kadulla, ratikassa, bussissa ja miettiväni minkähän ikäinen tuokin on? Onpas komea mies, ai niin.. oot liian vanha. Tuo on varmaan puolet nuorempi kuin sinä.Turhaan katselet. Älä edes kuvittele. Sä oot v a n h a! – Reality –
Joo, joo tiedän .. Ikä on vain numeroita. Jokainen on sen ikäinen kuin tuntee olevansa. Itsekin toki välillä unohdan ikäni, mutta päivittäin todellisuus iskee kuin märkä rätti vasten kasvoja, viime aikoina erityisesti. Mutta kun tätä tunnetta, että on vanha ja elämä oli nyt ja tässä, ei vaan saa pois vaikka kuinka yrittää. En tiedä miten tästä pääsee yli? Tuntuu ettei enää ole mitään tavoittelemisen arvoista, vähän sellainen luovuttaja olo.
Ei jaksa enää kiinnostua edes treffailuista, seksistä.. Ihan turhaa touhua, treffailut siisl. Oli ne sitten pidempiä yrityksiä tai hetken huumaa. En vaan saa enää irti mitään yhden illan jutuista, niin kuin silloin muutama vuosi sitten. Enkä jaksaisi selittää jokaiselle, että kun mä oon vaihdevuosi ikäinen, niin siinä on omat haasteensa. Mitäs liukastetta laitetaan kehiin? Mieti nyt, olisi kiva arsenaali erilaisia purkkeja kassissa yhtä keikkaa varten.Toisaalta sekin voisi toimia jos mukaan liittäisi erilaisia muita elementtejä! Hah – hah. (Noi minun aikaisemmat kohtaamiset todellakin voi kuvailla keikka sanalla, sitähän ne oli. Ilman maksua tosin).
Joten ei jaksa. Luulen, että ikääntyminen on yleisestikin jonkinlainen tabu. Tabu siinä suhteessa, että sitä turhaan kaunistellaan. Toivotetaan ihanan rentoja eläkepäiviä ja kuinka nyt on aikaa itselle ja saa nauttia. Jaa, mistä saa nauttia?????
Uskon, että tämä purkaukseni herättää mielipiteitä ja ajatuksia. Hyvä, sillä niin sen kuuluukin. En tiedä ymmärtääkö kukaan minua ja ajatuksiani. Olenko minä yksin näiden ajatusten kanssa. Sitäpaitsi niin miesten kuin naisten vaihdevuosista ja niihin liittyvistä asioista, myös kriiseistä, puhutaan ihan liian. vähän. Ikääntyminen tuottaa mitä erilaisempia oireita, oli ne sitten seksiin, ulkonäköön tai mieleen liittyviä.
Minusta aina sanotaan, että olen sinnikäs ja jaksan puskea läpi vaikka harmaan kiven. Miksi minusta ei tunnu siltä? Voisiko joku muu puskea minun puolestani sen harmaan, tässä tapauksessa, mustan ja synkän kiven läpi? Olisin kiitollinen.
Teksti ja kuva; ©Satu Tapola kisulandia.wordpress.com
KISULANDIA 